Painajainen

11 Sep

Painajainen tarkoittaa alun perin olentoa, joka painaa nukkujan rintaa – motiivina tunnetaan ympäri Karjalaa ja Inkeriä.

Painajainen ja painaja

Nimitykset painaja ja painajainen esiintyvät jo ensimmäisten 1600-luvulla ilmestynei-

den suomen kieltä sisältävien tulkkisanakirjojen lyhyissä tautiluetteloissa (Schroderus

1637, 18: painajainen; Variarum Rerum Vocabula Latina 1644, 35: painaja). Painajan tai

painajaisen ruotsinkielisenä vastineena sanakirjoissa esiintyy nimitys mara (Schroderus

1637: maru), joka tunnetaan kyseisen tautiolennon nimityksenä myös suomalaisessa my-

tologiassa. Schroderuksen sanakirjassa saksankielisenä selityssanana painaja-lekseemille

annetaan Alp ’painajainen’. Maren- ja Alpen-usko vastaavat germaanisella taholla Suo-

men painajaisuskoa (ks. Mogk 1898, 33; Waronen 1898, 43; Manninen 1922, 174–183).

Sekä ruotsin mara että saksan Alp esiintyvät yhä painajaisen eli pahan unen nimityksinä

kyseisissä kielissä (vrt. myös engl. nightmare ’painajainen’).

Kuten jo edellä mainittiin, on painajainen luettu suomalaisessa uskomusperinteessä

tautidemonien ja tautien joukkoon. Kysymyksessä on siis ollut jotakin muuta kuin pel-

kästään paha uni. Painajainen onkin kansanperinteessä tunnettu olentona, joka yöaikaan

tulee vaivaamaan ihmistä. Painajainen on nimensä mukaisesti painanut ihmistä, yleensä

rinnasta, mikä on aiheuttanut muun muassa kovaa ahdistusta ja pakahtumisen tunnetta.

Virossa samasta myyttisestä painajaisolennosta on käytetty nimityksiä luupainaja ja pai-

naja. Luupainajan on uskottu alkuperältään olevan ihminen, joka astuu vihamiehensä

rinnan päälle tämän nukkumaan käydessä. (Waronen, 1898, 34; Manninen 1922, 180;

Petzoldt 2003, 163.)

Virossa painajaisunesta käytetään muun muassa nimityksiä painaja,

luupainaja ja painajalik uni. Luupainaja esiintyy myös vakiintuneissa sanonnoissa: luu-

painajast vabaneda ’vapautua painajaisestaan’. (Suomi–viro–suomi-taskusanakirja: luu-

painaja, painajainen; Suomi–viro-suursanakirja: painajainen.)

Painajainen on tunnettu

kaikkialla murteissamme sekä lähisukukielistä ainakin karjalassa (painaja, painajaine),

liivissä (pāinaji), virossa (SSA: painajainen; Karjalan kielen sanakirja: painaja; painajai-

ne) ja vatjassa (Ernits 2007, 43).

Ganander kuvaa Mythologia Fennicassa (1789) painajaista raskasmielisen ihmisen

yöllä nukkuessaan näkemänä valkeana nymfinä, joka loisteellaan valaisee huoneen ja pai-

naa nukkujan rintaa. Tällöin painajaisen kiusaama ihminen kiljuu ja huutaa. Ganander

selittää kansan keskuudessa uskottavan, että painajainen myös murskaa lapsia ja tekee

niistä kierosilmäisiä, mutta todellisuudessa näissä tapauksissa on hänen mukaansa kyse

lasten hermo- ja kouristustaudista. (Ganander 1995 [1789], 83.) Lönnrot puolestaan tote-

aa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärissä (1856) seuraavaa: ”Painaja, joka muutamia

rasittaa, ikääskuin rinnalla polkisi, ei ole muu kuin äkkiä tuleva kohtaus, yhtä laatua kuin

suonenwetäjä.”

Painajainen käsitettiin myös kotieläimiä öisin vaivaavaksi tautiolennoksi. Samasta tai

samantapaisesta uskomusolennosta esiteltiin edellä nimitys ajajainen erilaisine varianttei-

neen.

Myös Virossa painajan uskottiin käyvän painamassa ja ahdistamassa myös eläimiä,

kun taas vatjalaisten keskuudessa painajan on kuviteltu olevan kuolleen ihmisen henki,

joka käy ahdistamassa jälkeen jääneitä ihmisiä (ks. Ernits 2007, 43). Ganander kirjoittaa…

(Kirsi-Maria Nummila “Kurkunkuristaja, jäsenkolottaja ja rinnanpistjä)

Kar

art, mytical